eilen minulla oli suuri päivä. taitellinen tohtorintutkintoni sibelius-akatemian kansanmusiikin aineryhmässä tarkastettiin ja ehdotettiin hyväksyttäväksi akateemisessa neuvostossa. jos kryptisesti asian ilmaisisin, sanoisin lautakunnan lähettävän tutkintoni akateemiseen neuvostoon yksimielisesti arvosanalla, joka ilahduttaa, yllättää ja pökerryttää.

* * * *

on tilinteon aika.

kiitos.

minulla on ollut hyviä opettajia ja joskus imartelen itseäni ajattelemalla, etten olekaan aivan toivoton.

(e.a.poe).

kiitos, tutkintoni oikeamielinen lautakunta. olitte aina tilanteen tasalla, ammattitaitoisia, analyyttisiä, tarkkanäköisiä ja luotettavia. kiitos siis vesa kurkela, anneli asplund, pekka jalkanen, heikki valpola ja anna-kaisa liedes. sekä vastuullinen ohjaaja hannu saha.

kiitos kirjallisen työni tarkastajat, alfonso padilla ja risto blomster. en voi kuin kiittää ja ihailla paneutumistanne ja analyysinne tarkkuutta.

suuri kiitokseni, arvostukseni, ystävyyteni ja uskollisuuteni heikki laitiselle, joka on suuri suunnannäyttäjäni taiteilijuudessa ja joskus elämässäkin. kiitos, heikki.

kiitos jokainen kollega - koko taideyhteisö - hyväksynnästä, kannustuksesta ja palautteesta. eritoten tohtorin tutkintoon kanssapyrkivät laulajattaret. olette olleet suureksi opiksi ja avuksi.

kiitos kati kallio ja senni timonen avusta, ystävyydestä ja tieteellisen näkökulman avaamisesta.

kiitos jokainen taiteilija, joka osallistui tutkintokonserttieni toteuttamiseen. kiitos vantaan kamarikuoro, kiitos anna-kaisa liedes, maari kallberg, eila hartikainen ja heikki laitinen, kiitos koko ilona korhonen ensemble, kiitos pauliina syrjälä. kiitos myös valo- ja äänihenkilökunta, etunenässään ilkka riihikallio – tero vesterinen -duo ja taito hoffren.

kiitos kansanmusiikin osasto ja siellä hommat ja kirjalliset työt loppuun junailleet hannu tolvanen, juhani näreharju ja timo väänänen. kiitos tuotantotiimit, vaikka suhteemme onkin ollut ristiriitainen.

kiitos jokainen opettaja, opiskelija, kanssamuusikko ja kollega. ilman teitä minusta ei olisi tullut minä.

kiitos jokainen tukija, auttaja, viime hetken pelastaja.

kiitos yleisradio, sirkka halonen, hesari, media.

kiitos rakas perheeni. kiitos kannustuksesta, tuesta ja olemassaolosta. ilman teitä en olisi mitään.

kiitos äiti ja kiitos isä, kiitos sisarukset, tädit, sedät, sukumannit. ja kummit.

kiitos ystävät, te muutamat sitkeät ja uskolliset. myös sitkottomat ja uskottomat, läsnä ollessanne. kiitos turvasta ja tuesta. kiitos kaverit, tutut, kylänmiehet.

kiitos juhlavieraat niin musiikkitalolla kuin karonkkapaikallakin. ilman teitä juhla ei olisi juhla. olin eilen niin onnellinen! kiitos myös lahjoista, jotka väitinkin saaneeni jo syntymässä, kiitos kukista ja korteista. sekä avokätisistä stipendeistä. saan kuin saankin juhlat maksetuksi!

loppumetreillä kiitokseni ompelija sirkka hiltuselle, luottokampaajalleni tiamarille, pukkilan liikenteelle ja valtava kiitos aina luotettavalle, maailman parhaalle ja tyylikkäimmälle ruokapaikka kohisevalle; pasille, sarille, maijalle, soilelle, juhalle... ketä kaikkia teitä töissä olikaan!?

jos joku nyt jäikin mainitsematta ja tuntee pettymystä sydämessään, olen silti kiitollinen ja olen arvostanut jokaista työni eteen annettua panosta ja jokaista kiinnostunutta silmäystä. kiitos!

kippis kuplivaa jokaiselle teistä!

olen täynnä kiitollisuutta ja nöyryyttä. kiitos, elämä ja universum!

heräsin eilen.

ala-asteen yksi parhaista kavereistani oli jakanut facebookissa kuvan, jossa piti juhlahepenet päällään käsissään omaa ekaluokan koulukuvaansa. kuvassa oli hyvin muistamani unisex-lapsi, tummansinisessä kauluspaidassa ja pilottilaseissa.

me olimme kaikki semmoisia. omassa kuvassani olen lappuhaalarinen, siilitukkainen, kauluspaitainen unisex-lapsi. vain aniharva meistä lopulta näytti ekaluokalla enemmän tytöltä tai pojalta. me olimme lapsia. itse halusin joka kesä leikkuuttaa tukkani siiliksi, koska pojat pikku pietarin pihassa tekivät niin.

varmaan taiteilimme tai kamppailimme hankalasti murrosiässä itsemme sinne tyttöjen puolelle, olimmehan kasvaneet lähinnä henkisinä olentoina tai mikä siisteintä, pelkkinä lapsina. muistan itse menneeni yläasteelle asti veljen vanhoissa kamppeissa ja vähän sinne päin kammattuna.

meistä tuli varmoja ja tasapainoisia aikuisia. naisia, kaiken lisäksi.

heräsin.

omat tyttäreni ovat ainakin ulkoisesti pirun selvästi tyttöjä, vaikka kamppailenkin joka päivä identiteettiä rajoittavia sukupuolirooleja vastaan. kaikki tytöt tuolla kylillä ovat selvästi tyttöjä, kaikki pojat selvästi poikia.

miten tämä aika on meidän siihen ajanut? syytän mediaa, syytän hallitusta, syytän aurinkomyrskyjä! 70-luku takaisin!

nimittäin menivät panemaan markkinoille ne tyttöjen legotkin.

en koskaan ryhtynyt siihen saadakseni fänsyn tittelin.

en koskaan ryhtynyt siihen saadakseni fänsyn sähkönsinisen silkkipytyn.

en koskaan ryhtynyt siihen pelkästään siksi, että saisin turvattua rahoitusta muutamalle vuodelle.

ryhdyin siihen palavasta halusta keskittyä ja oppia jotain niin perinpohjaisesti, että voisin pitää itseäni alan asiantuntijana. tai ainakin vahvana ja sydämekkäänä, yksityiskohtiinkin perehtyneenä esittäjänä.
ryhdyin siihen palavasta innosta juuri tätä aihetta kohtaan.

taiteellisen tutkimuksen tutkimustulos on taide itse. esitin viime viikolla sen, mihin tulokseen olen tullut tutkiessani runolaulua viidessä konsertissani ja niiden valmistusprosessesissa. kahtena iltana parasken runolaulukoulussa opittua soolomusisointiani tuli kuuntelemaan yli 350 kuulijaa. olin hyvin vaikuttunut – olen tottunut esittämään runolaulua kouralliselle ihmisiä. ehkä kuulijoita kiinnosti se, kuinka runolaululla rytkytellään tohtoriksi, en tiedä. olin kuitenkin uppoutuneessa tilassa ja varsinkin ensimmäisenä iltana flown viemä. tutkintolautakunnalta sain pääasiassa ylistävää palautetta.

eilen postitin professorikierrokselle viimeisimmän vaiheen projektikuvauksestani. omasta mielestäni se on valmis, professoreilta saanen vielä jonkin verran korjausehdotuksia. projektikuvauksen lisäksi kirjalliseen työhön kuuluu kolmannen konserttini koko partituuri sekä omasta mielestäni se varsinainen kirjallinen työ, pieni runokielinen runokirja. ehkä julkaisen vielä nämä kaikki jollain saitillani.

toukokuussa juhlin suurta saavutustani. pidän itseäni arjen sankarina ja olen juhliva lähinnä sitä. 6-vuotisen prosessin lomassa olen pyöräyttänyt kaksi lasta, äitiyslomaillut, vaippapyykännyt, kokannut, kuskannut, niistänyt, leikkinyt, kiipeillyt, rähjännyt, ulkoillut, pussaillut, kasvattanut, organisoinut, askarrellut, rakastanut. myös pitkiä aikoja kausiyksinhuoltajana. julkaissut neulekirjan ja myynyt satoja kiloja lankaa.

mummona aion ajatella, että kyllä sitä nuorena ehti.

pidän itseäni suvaitsevana ja avoimena.

yritän suhtautua kaikkiin asioihin niin, että suvaitsevaisuus olisi edellä käyvä aate.

olen epäonnistunut.

en pysty suhtautumaan suvaitsevasti avoimen epäsuvaitsevaisiin ihmisiin ja heidän karkeisiin mielipiteisiinsä mamuista, ituhipeistä, vihrepiipertäjistä, kettutytöistä, kullinlutkuttajista ja mokkakikkeleistä. en kertakaikkiaan pysty. olen epäonnistunut.

silti olen koko ajan yrittänyt jollain tapaa keksiä, mikä kenelläkin on syynä murskamielipiteisiin. olen epäonnistunut.

* * * * *

muutama päivä sitten juttelin erään hyvin vanhan ja sivistyneenä pitämäni henkilön kanssa pressanvaaleista ja siitä, että aion kannattaa haavistoa. keskustelu oli kiinnostava.

lopuksi näin syvän hämmennyksen tämän vanhuksen kasvoilla, kun hän vilpittömästi ja ilman suvaitsemattomuuden sanankäänteitä varovasti kysyi:

haavisto on kyllä ihan mies paikallaan, mutta jos hänestä tulee presidentti, mistä saamme sitten linnaan emännän?

meinasin pyörtyä.

mutta sitten aivoni pääsivät käyntiin.

isoäitiemme ikäluokalle haaviston emännättömyys on omaan kokemuspiiriin täysin kuulumaton asia. moni on porskuttanut melkein vuosisadan näkemättä, kuulematta, tajuamatta, että kaikkia meitä ei ole tässä suhteessa samoista aineksista rakennettu. "siihen" ei ole koskaan tarvinnut ottaa kantaa, ei "siitä" ole tarvinnut muodostaa mitään mielipidettä, "nehän" on antiikin kreikasta.

tietenkin linnaan tarvitaan joku emännöimään - siis emännän tehtäviin - jos 40-luvulla koulutuksen saaneelta ihmiseltä asiaa kysytään.

minä taas olen elänyt noin esiteinivuosista alkaen siinä tiedossa, että joka lajin seksuualista suuntautumista ilmenee, eikä se mitään. opetan tyttärilleni, että perheen saa perustaa kenen kanssa vaan, myös naisen, jos rakastaa ja haluaa.

on siinä suuri ero. minun ja isoäitien välillä.

en minä sitä tarkoita, etteivätkö vanhatkin ihmiset voi muuttaa käsitystään tai olla suvaitsevaisia. maailma muuttuu, kulissit kaatuvat. mutta näen nyt tämän.

opin taas antamaan vähän armoa.

taidan olla epäotollinen kohde kaikenmaailman markkinamiehille.

saan aina erään suuren tavaratalon kosmetiikkaosastolla myyjät ihan solmuun, kun ne tarjoilevat mulle siellä jotain kiinteyttäviä ja selluliitin poistoon tarkoitettuja voiteita katsomalla niitä ihan ällistyneenä ja vähän ettäskehtaatkinäänellä sanomalla:

siis mitä!!? ei mulla ole mitään selluliittiä!!

myyjäparat luulevat, että en ole huomannut olevani vähän pönäkkä ja vähän keski-ikäistyvä. sitten ne ei oikein tiedä mitä sanoa.

ja.

menin viime viikolla helsingissä ruohonjuureen. olen kasvissyöjäviherpiipertäjä, mutta ruohonjuuresta ostan aina kaikkea epäterveellistä terveellistä, niinkuin kasvissalamia ja intiaanisalmiakkia. ostin myös kaksi kiloa punajuuria, jotka söin jo.

heti oven vieressä oli esittelytiski. iholtaan virheetön, ampiaisuumainen, rauhallinen, meikitön, suorahampainen, lihaksikas, harmoninen ja kaikin puolin superterveen näköinen nainen esitteli jotain aloe vera -geelejä. toki tiedän ennestään mitä ne ovat. suurin piirtein. pamahdin räntäsateesta sisään märkänä, kiireisenä, homssuisena ja peruspyylevänä. otin maistiaisia:

- mitäs tää on?
- se on aloe vera -geeliä, maista vaan.
- aha. (join). ihan hirveän pahaa, mihin tätä käytetään?
- no se puhdistaa elimistöä. jos vaikka on jotain ruuansulatusvaivoja...
- ei mulla kyllä ole.
- jos vaikka syö lihaa ja...
- en mä syö lihaa.
- ai hyvä. no.... jos on vähän semmoine väsynyt ja uupunut...
- en mä ole.
- no siis... kun ihmisellä kerääntyy näitä kuona-aineita elimistöön ja....
- mitä ne on ne kuona-aineet? mitä se on? kaikki aina puhuu jostain kuona-aineista, mutta kukaan ei selitä mitä ne on.
- no, suolistoon ja maksaan ja munuaisiin jää...kaikkea semmoista likaa... niin...
- ei mulla kuitenkaan ole mitään sellaisia vaivoja. kun tää kerran on näin pahaakin, niin en mä tätä osta. mutta jos mulle tulee jotain vaivoja, niin sitten tulen takaisin.

se esittelijätär oli ihan että onks toi ihan pöljä, kaikillahan näitä vaivoja on mutta ei sanonut mitään. itse ajattelin, että kauhea jobi: myydä jotain terveyshömppää semmoiselle, joka ei vois siihen vähempää uskoa. vaan uskoo siihen, että ilman noita kaikkia maailman valmisteita, (joista toki osa saattaa olla ihan hyvästäkin, minä vaan en tiedä mitkä), olen paljon terveempi, virkeämpi ja iloisempi. ja varsinkin rikkaampi.

mutta en mä sanonut mitään.

äiti ei ehkä tykkäisi, jos tietäisi, että kirjoitan tästä.

tämän kirjoitukseni poitti ei ole äidissäni vaan se tulee tuolla lopussa. äiti on tässä esimerkinomainen kuvitteellinen henkilö. mutta siis oikea. ja äitini.

äitini on ollut ruumiistaan sairas pitkään, mutta päästään kuin partaveitsi. vähän älykkötyyppiä. ruumiin lakastumisesta huolimatta hän on jaksanut pitää lippua korkealla.

hänelle on tehty kaksi... tänään kolme suurta selkäleikkausta.

noin kuukausi sitten hän oli menossa lääkäriin valtavien selkäkipujen vuoksi. edellisestä leikkauksesta oli muutama vuosi ja hirvittävät hermosäryt olivat taas alkaneet. matkalla terveyskeskukseen hän kaatui rollaattorilla ja mursi lonkkansa. melko tyypillinen tapaus vanhempien naisihmisten keskuudessa.

lonkka leikattiin ja sen paranemista alettiin odottaa.

kukaan vaan ei hoitohenkilökunnasta päässyt selvyyteen siitä, että se kipeä paikka olikin se selkä eikä se lonkka. äiti valitti ja vaikersi, kipulääkettä truutattiin lisää. kylläpä se mummo nyt valittaa. pää alkoi olla ihan mömmöissä ja potilas sekava. eikä pää sekavana oikein osaa selittää asiaansa. jos sattui, taas laitettiin kipulääkettä. pakkohan se oli! tietenkin! ei ketään kivussa pidetä! mutta se, että se lonkka ei todellakaan ollut niin kipeä kuin se selän hermosärky, se jäi huomiotta. ja jutut olivat koko ajan sekavampia. näin jatkui kuukauden päivät. kun selästä oli tullut puhe, hoitava lääkäri oli todennut ettei ole ikinä kuullut kenenkään selkää leikatun kolmea kertaa, että mitään ei voida tehdä.

isäni on kiltti, ystävällinen ja kohtelias. hän ei oikein osannut ryhtyä mihinkään. kyllähän lääkärit tietävät.

kävin sitten noin neljännellä viikolla katsomassa äitiäni. menin vähän shokkiin. hän oli niin sekaisin ja tokkurainen, että en ollut entiseksi tuntea. arvelen isäni luulleen häntä pidetyn saattohoidossa. itkin kotona. äidin aika näytti jo tulleen.

soitin sisarelleni ja päätimme, että hän diplomaattisena henkilönä yrittää tavoittaa edellisen selkäleikkauksen tehneen kirurgin. olin kuullut hänen kehottavan äitiäni ottamaan yhteyttä häneen jos mitään tulee. sisareni soitti. kirurgi ei ollut edes työpaikallaan, mutta muisti hyvin äitini ja lupasi auttaa, jos vaan voi. - ei se siihen selkään kuole, se kuolee joskus myöhemmin. sisareni soitti myös hoitavalle lääkärille, että kirurgi mielellään auttaa, jos tarvetta on.

en tiedä, mitä tapahtui. seuraavana aamuna äitini soitti mokeltaen, että hänet siirretään töölön sairaalaan. sanoin: olet varmaan saanut taas kipulääkettä, ei sua varmaan minnekään siirretä.
soitin iltapäivällä uudelleen: - joo, olen täällä töölön sairaalassa, mua viedään just magneettikuviin, soitellaan myöhemmin. seuraavana aamuna soittelin taas: - huomenna mun selkä leikataan.

seuraavana päivänä selkää leikkasi kaksi kirurgia 9 tuntia ja 17 minuuttia. jumalaton operaatio. ei semmoisia tehdä saattohoidossa. niitä tehdään semmoisille, joiden katsotaan voivan kuntoutua merkittävästi.

kahden päivän päästä äitini soitti. kivut ovat suurimmaksi osaksi poissa ja hän kuulosti reippaalta ja puhui oikein selvästi, selvemmin kuin kotonakaan. hyvä meidän äiti! nyt toivomme vain pikaista toipumista leikkauksesta.

äiti, tulen huomenna käymään.

* * * * * *

se, mikä on tämän jutun juoni, tulee tässä.

mitä tapahtuu niille kymmenille, sadoille, tuhansille vanhuksille - meidän isille ja äideille - joilla ei ole niin röyhkeitä ja nohevia tyttäriä, että menevät soittelemaan jollekin huippukirurgeille suunnilleen kotiin? mitä tapahtuu niille, jotka ovat aivan yksin? niille, joita pidetään kipulääkkeissä elämänsä loppuun asti?

syän halkee.

aloin rakastaa kansanmusiikkia tosi nuorena.

ensimmäisinä vuosina en oikein kehdannut tunnustaa, sanoin ehkä joillekin kuuntelevani kansanmusiikkia, mutta yritin jotenkin liennyttää tunnustusta joillain adjektiiveilla. ehkä niitä olivat uusi, erilainen, sovitettu, mitä milloinkin. tai nyky. ihmiset kohottivat kulmiaan ja olivat selvästi vähän ymmällään.

tästä on nyt kohta jotain 25 vuotta.

viime vuosina olen ollut kansanmuusikko ja olen ollut kiinnostunut kaikesta hyvin esitetystä tai perustellusta musiikista. ei sitä enää vuosiin ole tarvinnut oikein selittää, ei oman eikä muiden hyvinvoinnin ja hämmentymättömyyden vuoksi. - olen kansanmuusikko. - ai jaa.

kansanmusiikki on uutta taidemusiikkia. se ei ole epäselvää kellekään viime aikoina alaa yhtään seuranneelle. ihan turha tulla länkyttämään siitä, kuinka se on helppoa ja yksinkertaista, heppoista. höpöllöpö.

nyt rahoja leikataan kaikelta kulttuurilta.

perinteiset taidemuusikot ovat ihan hajalla. heidän suuri upea taiteensa on uhattuna, kun kaikki haluavatkin muunlaista taidetta kuin heidän taidettaan, jota he markkinoivat yhä samoilla attribuuteilla, samoilla tavoilla, samoilla käytänteillä kuin pari sataa vuotta on tehty. näin karkeasti.

toki on niitäkin, jotka ymmärtävät, että musiikkikentässä on nyt kaikkien puhallettava yhteen, niin jatsareitten, kansanmuusikoiden kuin perinteisten taidemuusikoidenkin. ja jopa ihan itseoppineiden rokkijeppejenkin. meillä on katsokaas tää musiikki. se on se tapa, jolla kaikille riittää. niin nuorisoa nousevata kuin makkaraakin.

kuitenkin tämä taidemuusikoiden muita - erityisesti kansanmusiikkia - alentava sävy itsensä ylentämismielessä saa nuppini punaiselle. tässä aiheesta kirjoittaa seppo kimanen, tässä minna lindgen. molemmat tavallaan arvostettuja omassa lokerossaan. eikä tällaisia kirjoituksia voi oikein ohittaa.

taidemusiikin kentän arvostusongelmiin olisi ehkä syytä etsiä kentästä itsestään eikä muiden kenttien arvostuksen noususta.

olen oikeastaan voimaton ja surullinen tämmöisen edessä. hävetköön rauhassa.

mie ejjaksa! mie keskity miu taiteesee!

en ole muistanut kirjoittaa koppiksesta, vaikka on pitänyt.

koppis täytti kaksi vuotta viime kuussa. kaksivuotiaat on parhaita.

.

.

kun koppis syntyi, olin yksinkertaisesti järkyttävän onnellinen. kun hänen isosiskonsa neljä vuotta aiemmin syntyi, syntyi myös äiti. olin epävarma, pelokas ja vieras. toisella kerralla nautiskelin hänen vauvuudestaan kaikkine ominaisuuksineen. vaikka on todettava, että koppis oli vauvaksi hyvin rauhallinen ja kaikki sujui oppikirjan mukaan. tai parempaa: koppis ei juuri itkeskellyt, nukkui alusta asti yönsä kuin tukkimies ja oli silminnähden kaikin puolin terve ihminen.

.

koppis on muuttunut vauvasta henkilöksi. meidän perheemme täysivaltaiseksi jäseneksi, persoonaksi, tapaukseksi.

koppis on hyvä puhumaan. juttelee pitkiä lauseita ja saa asiansa aina sanallisesti selvitetyksi. joskus tosin jää arvoitukseksi, onko selosteilla tosielämän tapaus vai keksitty juttu.

koppis laulaa ja tanssii spontaanisti ja mielellään.

koppis on kulkenut päivät vaipoitta jo puoli vuotta, viime aikoina olen ajatellut jättää yövaipankin pois.

koppiksen lempipuuhia ovat läträäminen, piirtäminen, osallistuminen ja puuhailu.

koppiksella riittää puuhia, koskaan se ei ole toimeton. aina löytyy uusi roska, kirja, kivi, nappi tai ihan mikä hyvänsä leikin aiheeksi.

koppis on söpö.

koppis on toiminnan naisia, äidin laatua: kun muut vasta puhuvat lähtemisestä, seisoo koppis jo kengät jalassa portaikossa.

koppis on kahden vuoden ikänsä aikana käynyt kerran lääkärillä. silloin viisipäiväisen vauvarokon korkean kuumeen takia. toisen kerran koppis oli kuumeessa yhden päivän. muulloin se on ollut terve. ihan terve.

koppis on aina hyvällä tuulella. ei kitise eikä räyhää. vielä. uhmaikä on aluillaan.

koppis on uhmaikäinen. heittää maidot pöydälle ja katsoo silmiin. heittää lusikan lattialle ja odottaa että joku sen nostaa. jos ei nosta, lähtee peruna perään. mutta koppis ei heittäydy kaupan lattialla pitkälleen ja kilju ja potki suoraa huutoa. kerran se kokeili. heittäytyi karkkitiskillä pitkälleen ja mietti sitten siellä, että mitä tässä pitikään tehdä. kun sanoin "tule, mennään", koppis nousi ja puisteli haalarinsa, kohautti harteitaan ja lähti mukaan.

koppiksella on saparot ja pilkettä silmäkulmassa. isosiskonsa oli aina vilpittömän kauriinsilmäinen, koppiksessa on pippuria.

koppis on pikkusisko. meidän kaikkien vauva.

.

.

tämän kirjoitin, että muistaisin.

matkalla on ihanaa.

ikinä en unohda 18-vuotiaana reilatun reilin vapauden- ja onnenhuumaa. itsekseen, vapaana ja vähän pelokkaana, mutta janoisena. sittemmin olen käynyt boltsin joka laidalla.

palasin eilen italiasta.

milanon lentokentällä yritin näyttää siltä, etten olisi suomalainen. suomalaisen tunnistaa aina. yritin: kohensin ryhtiä ja otin hymyilevän ja itsevarman ilmeen, pidin kassia rennosti enkä sylissäni. katselin muita suomalaisia ja tiesin, että ne kaikki tietävät munkin olevan.

liikematkustajat parveilivat lähtöportilla poplareissaan, läppärisalkuissaan, silmälaseissaan, puvuissaan, pikkutakeissaan ja huonosti hoidetuissa kengissään. suomalaisen tunnistaa aina.

mietin mielessäni olevani tosi onnekkaan, kun en joudu pukeutumaan jakkupukuun ja poplariin työn takia. tällä varrella standarditakki ei istuisi mistään kohdasta eikä räätälöityihin takkeihin kuitenkaan olisi varaa. lisäksi minussa on sellainen outo piirre, että uudet(kin), laadukkaat(kin) ja kalliit(kin) vaatteet näyttävät päälläni ensimmäisellä pidolla siltä, kuin niillä olisi reilattu kuukausi tai käytetty lapinvaelluksella makuualustana. ammatinvalintani on siis osunut nappiin. taas ne katsoivat, että joku hampuusi on voittanut lentolipun arpajaisissa.

en kestäisi sitä elämää. matkalla aamulla, matkalla illalla ja aamulla taas matkalle. vaikka matkustaminen on ihanaa ja voisin olla matkalla aina. tai siis luulen voivani olla.

kotona minulla on perhe. ilman niitä en olisi enää mitään.

paluumatkalla olin onnellinen.

kesä on ollut kaunis.

en tarkoita säätä.

kauniita hetkiä.

aika myös kultaa muistoja tässäkin.
olen ollut mielettömän väsynyt. pyydän anteeksi, jos olen katsonut muualle, kun olisi pitänyt kuunnella. reaktorini ei nyt vain ole sulattanut enempää ydintä. mutta huippuhetket ovat sataneet muistojen laariin.

ihmeellisellä tavalla jokaisesta kesästä jää muistoja, jotka painautuvat sinetiksi sydäntä vasten. öinen uintiretki. mustaseinäinen sauna. karjalan tiheiköt. hän siellä. hän silloin. toukka lehdellä. illan valo. konsertti. ääni. hiljaisuus. öinen kaupunki. raitiovaunun kolahdus. ystävän nauru.

kauneimpien hetkien kansiin piirtyy tältä kesältä kuva erämaamökiltä. illalla luimme tytärlapsen (5) kanssa kumpikin omaa romaaniamme yhteen kiskotuissa sängyissä niin myöhään kuin jaksoimme. hän jaksaa jo. koppis (1.5) tuhisi sängyssään vieressä. hiljaisuus. lapsuudesta tuttu aitan tuoksu. vesilinnun huuto tyynessä yössä. lämmintä ja valoisaa.

nyt elän uudella muistolla nämä syksyn ensimmäiset pimeät.

äitini on opettaja. isäni on opettaja. sisareni on opettaja. vanhempieni sisaruksissa on opettajia, serkuksissani on opettajia. olen itsekin opettaja. ensimmäinen maisteristason pätevyyteni on nimenomaan yläasteen ja lukion musiikin opettajan.

olen opettanut aina. ensimmäisen oppituntini annoin 5-vuotiaana päiväkodissa. siirryin toisesta päiväkodista toiseen ja minua jostain syystä pyydettiin pitämään musiikkihetki ja opettamaan siinä toisessa päiväkodissa oppimiani laululeikkejä. muistan sen kuin eilisen: seisoin lapsijoukon edessä ja olin kirjoittanut suunnitelman pienelle lappuselle; leikit, jotka aioin opettaa.

sittemmin olen opettanut alakoululaisia, yläkoululaisia, lukiolaisia, musiikkiopistolaisia, aikuisopiskelijoita ja ammattiopiskelijoita. niin lyhytkursseilla kuin pitkäjännittelisestikin. tällä hetkellä opetan yliopistossa.

ei siis ihme, että kaikki kasvattaminen herättää minussa intohimoja: pedagogiikka, diadaktiikka, metodologia, kasvatuspsykologia ja kasvatuksen filosofia.

oma kaunokaiseni lähestyy kouluikää. sekin aiheuttaa kiinnostusta.

olen viime vuosina puhissut ärsytystäni kaikenlaisten kasvatusgurujen syyllistävään otteeseen: vanhemmat milloin paapovat, milloin asettavat rajat liian kauas, milloin eivät kestä lapsen kiukkua, vanhemmat milloin sitä ja milloin tätä. suomalaiset ovat asiantuntijauskollisia ja uskovat nämä erityisasiantuntijoiden syyllistävät ruoskaniskemät ja yrittävät sitten milloin sitä ja milloin tätä. ei ole ihme, jos lapset ovat ajelulla.

siksi en yleensä lue kasvatusoppaitakaan. jo ensi metreillä raippaa ja siihen tyssäävät lukuhaluni.

kuitenkin ostin jari sinkkosen ja timo parvelan kirjan kouluun! sinkkosta yritin lukea jo aiemmin, mutta sama raipan vihellys kuului korvissani tuolloin.

kouluun! oli kuitenkin syyllistämätön laitos. siinä lähdettiin enemmän siitä, että "sellaisia ne on" kuin siitä miten niitä pitäisi kasvattaa. se puoli jätettiin salakavalasti lukijan omien aivojen ratkaistavaksi. ahmaisin kirjan melkein kerralla. nauroin ja hykertelin, mutta ennen kaikkea inspiroiduin ajattelemaan. siis ajattelemaan.

uskon, että kirjan jutut ovat ihan perusjuttua kaikissa itseään kunnioittavissa kouluissa ja ekaluokkalaisten opettajille. kuitenkin kirjassa oli moni asia niin laittamattomasti muovailtu, että soisi kaikkien opetuksen parissa päivittäin tempoilevien lukevan.

yhden hyvän muistutuksen sain itsekin. kirjassa korostettiin opetushenkilökunnan olevan ammattilaisia ja ammattitaitoisia, luotettavia kasvattajia. aion nyt pitää tämän mielessäni iankaikkisesta iankaikkiseen.

luottamus kun on pienestä katoavasta.

te, lukijani, jotka olette jo ihan kyllästyneitä lapsijuttuihini, voitte heti poistua ja palata ensi kerralla.

te, lukijani, jotka olette jo ihan kyllästyneitä lapsijuttuihini, mutta olette kiinnostuneita sukupuolijutuista, lukaiskaa vaan.

*

ilmoitin tytärlapsen (6) naapurikunnan jumppaseuran jumppaan. mietimme yhdessä pitkään, mikä olisi kiva ryhmä. aiemmin tyttö on käynyt jumppaamassa musiikkiliikunta -nimisellä tunnilla, mikä on ollut tosi kivaa. jostain syystä tytär kuitenkin sanoi kaipaavansa välillä jotain muuta. valitsimme yhdessä tanssillisen voimistelun. ai kun se kuulostikin kivalta!

parin päivän päästä sain sähköpostiini pitkän kirjeen, jossa valmentaja käski kaikkia vanhempia lukemaan oheisen bumaskan ja tulemaan vanhempainiltaan ensi viikolla. (oho! tämä oli minulle uutta.) Jos aika ei kävisi, pitäisi sopia valmentajan kanssa uusi aika. (oho! niillä on valmentaja eikä ohjaaja. okei.)

luin sitten sen bumaskan. siinä oli koko lukukaudelle tiivis ohjelma harjoituksineen, asuineen, näytöksineen, kilpailuineen, leireineen kaikkineen.

peljästyin! apua, ei mulla ole tähän aikaa!

*

ymmärsin, että ilmoitin tyttäreni väärään ryhmään. jonkinlaiseen kilpavoimistelun alkeisryhmään.

ja vaikka tyttäreni ei olekaan kilpailemisesta kovin innoissan, tämä ei sittenkään ollut se päällimmäinen syy siihen, miksi pyysin saada vaihtaa tyttären ryhmää.

olen nimittäin vuosia opettanut iltaisin koululla, jossa samaan aikaan harjoittelee - avoimesti ja näkösällä - eri-ikäisten tyttöjen kilpavoimisteluryhmiä. olen kiinnostuneena seurannut, millainen harrastus on kyseessä, onhan minulla kaksi tytärtä!

harjoitukset ovat kovin kurinalaisia. lämmittelyistä harjoitteiden kautta ryhmäkoreografiaan ja loppuun venyttelyt, kaikki hyvässä järjestyksessä - yy, kaa, koo, nee, yy, kaa, koo, nee. tytöillä on kaikilla pitkä tukka, nutturalla, ja samanlaiset asut. ihan ikään katsomatta. tytöt pyrkivät itsekin samankaltaisuuteen ja ryhmäytymiseen, sen näkee kaikesta, myös aulassa, käytävällä, eteisessä.

tytöt näyttävät jotenkin nauttivan, mutta ovat kovin pidättyväisiä, riehakkuutta tai iloa ei juuri näy. pedanttia asujen järjestelyä ja hiusten punomista kyllä, kovasti.

olen monesti miettinyt tätä osaa tyttöjen valmentamisessa. poikien kaikki telinevoimistelut ja tanssikoulut, kaikki vastaavat liikuntalajit, ovat olleet kovasti esillä lehdissä ja olen antanut itseni ymmärtää, että poikia opetetaan ja valmennetaan leikin varjolla. välillä potkitaan palloa ja juostaan räyhäkkäästi hippaa, hölmöillään. tyttöjen en ole nähnyt jumppareeneissä irrottelevan missään vaiheessa, millään muotoa. ikään katsomatta.

olen miettinyt tätä kovasti. joillekin tytöille nimittäin näyttää sopivan se kurinalainen harjoittelu.

mutta sitten mietin, olisiko juuri niille tytöille, jotka ovat luonteeltaan hyvin pedantteja valmiiksi, hedelmällisempää harjoitella jotain luovaa, räyhäkästä ja irrottelevampaa lajia? jotain, missä olisi sijaa improvisaatiolle ja hulluttelulle? pöljäilylle? eikö se kasvattaisi juuri näiden kurinalaisten tyttöjen skaalaa?

eivätkö naiset muutenkin saa koko ajan kuulla olevansa liian kilttejä ja tottelevaisia, hä?

*

sain ryhmän valmentajalta viestin, pitkän ja punnitun, kun pelästyneenä kysyin, onko tämä kuitenkin väärä ryhmä.

ei se ole, kukin saa harrastaa niin vähän tai paljon kuin haluaa. vanhemmat kuulemma nykyään vaativat kunnianhimoisia kilpailuja esityksiä, leirejä ja aikatauluja. siinäpä näyttävät valmentajat olevan kummallisessa välikädessä: yksi haluaa liikkua liikkumisen ilosta ja toisen vanhemmat haluavat lapsestaan maailmanmestarin. samassa ryhmässä!

silti.

päätin, että yritän saada tytärlapsen edestä maksamani (kallliin!) ilmoittautumismaksun pois. kun näyttää tulevan zumbaa lapsille ihan tässä omilla kulmilla. mutta en niinkään siksi, että pelkäisin kurinalaista harrastusta (hei! olen muusikko! harjoitellut kurinalaisesti koko ikäni!), vaan siksi, että minulla ei yksinkertaisesti ole tähän aikaa. ja on minulla tuo koppiskin, pikkusisko, joka on vielä niin pieni, että mieluummin pussailen häntä kuin tarjoilen illasta iltaan kahvia ja mokkapaloja jumppasalin aulassa.

olen opettanut kaksikymmentä vuotta, pääasiassa musiikkia eri muodoissaan.  aikuisia ja lapsia; harrastajia, ammattilaisia ja ammattiin opiskelevia.

aikuisten opettamisessa on se riemu, että yleensä aikuiset tulevat harrastamaan tai opiskelemaan omasta innostuksestaan, omasta vapaasta halustaan ja intohimostaan. lasten opettamisessa on mukana se käsittämätön luovuus, ilo ja pidäkkeettömyys, joka lasten kaikelle tekemiselle on ominaista. lasten opettamisen hankaluus on minusta se, että osa lapsista on ohjattu musiikin pariin vanhempien suunnasta: joillakin into on kohdallaan, mutta jotkut lapset haluaisivat olla selkeästi samaan aikaan muualla.

kysyin kerran yhdeltä pieneltä tytöltä, eikö tämä oikein kiinnosta. hän vastasi:

kiinnostaa, mutta samaan aikaan olis heppis.

heppakerho.

aikuisten kanssa on hankalaa se, että aikuiset eivät välttämässä saa sanotuksi, jos joku hiertää. on hyvin vaikeaa päästä kihnuttavasta tilanteesta yli, jos opiskelija pitää hankausta sisällään eikä saa suutaan auki. opettaja tietää heti, jos joku kinnaa, mutta meedio ei opettajakaan ole: kinnauksen syy saattaa olla pienikin vaiva, jos sitä vain saadaan selvitetyksi yhdessä opiskelijan kanssa. usein kyseessä ei ole vaiva, joka johtuisi opetettavasta aiheesta, opettajan persoonasta tai vuorovaikutuksesta. usein on kysymyksessä silkka fyysinen tai henkinen epävarmuus tai vaikkapa väärinkäsitys. usein jopa täsyin ulkopuolinen, mutta tilanteessa epäselväksi jäävä syy.

mun mies sanoi, että täällä tilassa on hometta muuta mä en usko, muutenkin meillä menee vähän huonosti ja pitäiskö panna ero vetämään, mutta kun on ne lapsetkin ja töissäkin on vaikea tilanne.

mikä ilo minulle onkaan nämä parikymmentä vuotta aikuisten ihmisten tarkkailua ja heidän ajatuksiinsa tutustumista! satoja ja tuhansiakin ihmisiä on eri yhteyksissä kulkenut valvovan silmäni alla. musiikin parisssa pääsee lähelle.

viime vuosina olen huomannut olevani yhdessä asiassa tosi hyvä:

kehonkielen lukemisessa.

näen jo varpaiden asennosta tai sivuttaisesta ilmeestä, sisääntulosta ja lähestymistavasta, milloin mistäkin, että toisella on jotain mielessä. yleensä negatiivisia asioita ei ilmaista sanoin, negatiivinen viesti on hartioissa, lantiossa, missä kenelläkin. usein suu sanoo toista, jossain niskan poimussa on se todellinen sanoma, jota ei sitten ääneen kuitenkaan puhuta. pieni epärehellinen vire.

se on kiusallista. haluaisin, että mielen päällä kikottava asia sanottaisiin ääneen. joskus se on mahdoton verbalisoitava, mutta joskus asiat ovat konkreettisia. joskus sitten käy niin, että myöhemmin kuulen kiertokautta, että scheisseähän siellä on hymyn ja ymmärtävän lauseen piilossa, selän takana, kuitenkin jauhettu. 

opettajan risti.

pyydän anteeksi, jos edellinen kirjoitukseni on syyttä suotta aiheuttanut mielipahaa.

koululla on toki toimintatapansa ja yksittäiset opettajan totetuttavat näitä sovittuja  sääntöjä. yhdenkään opettajan työhön en halua puuttua, luotan ja uskon. piis.

minä olen aika kilpailuhenkinen. kisailen mielelläni kaikenlaisista asioista, varsinkin niistä, joissa tiedän olevani hyvä tai mikäli kilpailussa voi pärjätä jollain avulla, jota olen harjoittanut. terve kilpa antaa kättä kunnianhimolle. kunnianhimolle itsensäkehittämismielessä.

mutta ei kaikki kipailu ole kivaa ja tervettä. joissain kohdissa lauluntekijän hihat liekehtivät välittömästi. epäreilu kilpailu on aina ikävää. ja epäterveet keinot, joilla jotkut kilvat saattaa voittaa.

tytärlapsella oli eskarissa ollut tapaus. siellä oli harjoitusmielessä kisailtu juoksemisesta. monta kertaa. jokaisella kerralla tytärlaps oli päässyt maaliin viimeisenä - ei se mikään sprintteri olekaan, kilometri jalkaa ja kättä, päätä pitempi kokonaisuus ja vähän liian nopeasti venähtänyt. joku poika oli jo kysynyt: oliksä taas viimeinen. ihmettelivät sitten, kun tytärlaps oli koko loppupäivän ollut itkuherkkä.

kilpailu voi myös olla tosi kivaa, mikä ettei!? mutta joka kerta viimeisenä maalissa ei varmasti ole kivaa. näkee edellään vain selkiä. lisäksi tytärlaps ei tyypiltään ole mikään kisailija. tyttö napakasti kertoo missä on hyvä ja on ylpeä siitä. mutta ei ehkä kuitenkaan kilpaile taidoissaan, en tiedä. en ole paikalla ryhmässä katsomassa.

ihmettelin ensin, miksi siellä oli pitänyt kisata juoksemisesta?

okei. kilpailu on lapsille luontaista. kaikki haluavat olla ekoja. pettymys omasta kehnoudesta nyt vaan on opittava sietämään ja kohtaamaan. eikä kaikessa voi olla hyvä.

mutta jos nyt vaan sattuu olemaan jossain lajissa ihan kerta kaikkiaan huonoin? aina. (jossain kuulemma pidetään lukemiskilpailujakin. ei tässä siitä juoksemisesta ole kyse.) ymmärrän pettymyksensiedon kasvattamisen pedagogisesti juu, mutta nöyryytysmomenttia ei pedagogi minussa oikein jaksa ymmärtää.

osa kaksi:

tänään selvisi, miksi harjoituskilpailuja oli otettu. ensi lauantaina koko koulu pitää liikuntapäivän, johon sisältyvät yleisurheilukilpailut.

tytärlapsi sanoi heti, että hän ei halua kilpailla. että hän tekee mielellään jotain muuta, ainakin lähtee kannustamaan.

mutta.

kilpailuun ei ole pakko osallistua.

voi jäädä kotiin.

anteeksi mitä? siis kaikille järjestetään jotain yhteistä kivaa, mutta jos ei halua kilpailla, ei voi saapua paikalle edes kannustamaan. opettaja soitti tänään, ettemme voisikaan tulla - olimme ilmoittaneet tulevamme paikalle ja tytärlaps ilmoitti tulevansa vain katsomaan, koska ei halua kilpailla.

vaikka siis voisi tulla oman vanhemman kanssa, on silti pakko kilpailla tai jäädä kotiin. eskarin aikuiset ovat paikalla niiden kanssa, joiden vanhemmat eivät pääse paikalle ja siksi kaikkien on osallistuttava kilpaan. resurssipulan jotenkin ymmärrän, opettajia vain ei liikene kaikkeen. toisaalta koululla järjestetään toinen liikuntatapahtuma niille, jotka eivät halua kilpailla, mutta se on vain isommille koululaisille.

tämä ei nyt ehkä mahdu oikeudentajuni piiriin.

epilogi:

tytärlasta harmitti opettajan puhelun jälkeen. hän tiesi, että yhteistä kivaa koko porukan kanssa oli odotettavissa, ehkä mehua ja pullaakin. mutta sitten, yhtäkkiä, sinne ei pääsekään, jos ei halua lähteä sinne nöyryyttämään itseään.

vähän aikaa hän mietti.

sitten hän pyysi minua soittamaan vielä opettajalle, että suostuu osallistumaan, mutta vain pallonheittoon.

toivon, että siitä ei tule pelkkää itkua ja kyyneleitä sekä lopullista niittiä tytärlapsen urheiluharrastusten arkunkanteen.