mä olen ajatellut olevani suvaitsevainen ihminen.

minulle on ihan sama, onko ihminen homo tahi hetero tai jotain siltä väliltä. on ihan sama, onko naama musta vai keltainen, oko musulmaani tahi mikä vaan zenbuddisti. ei minua kiinnosta, onko joku lihava vai laiha. eikä se, onko sillä kotona vihreät vaikos peräti ruudulliset verhot.

mutta ihan viime aikoina olen huomannut, että en ole suvaitsevainen, en sinne päinkään. suvaitsevainen suvaitsisi myös juntit.

huomatkaa. juntti ei todellakaan ole maalainen (vrt. maalaisjuntti). juntti on ääliö, idari, pölöpää, munapää. tiedätte tyypin. en vain jaksa. en jaksa kohdata avoimesti junttia, ihminen ihmistä.

mutta myönnän, että vika on minussa.

-vittu siellä oli joku ulkomaalainen lääkäri, se soitti ne meidän pentti-annikin allergiatestitulokset. "teillä ei olla hevosallergia, ei koira-allergia ole teillä, ei kissa. mutta olla allergia timotei. mikä olla timotei?" vittu se kysy multa, mikä on timotei. siis mikä olla timotei? mä sanoin että se on vittu suomalainen rehu ja löin sille luurin korvaan että kiitti vitusti.

olin glasgowssa nordic tonen kanssa celtic connections -festareilla viikonlopun yli. matka oli, kiitos kysymästä, oikein onnistunut.

olihan kotiäiti alkuun vähän weirdoissa fiiliksissä isoon maailmaan päästyään, mutta kyllä kannatti. olen elossa taas, jaksan seuraavatkin neljä kuukautta. paitsi ensi kuussa käväsen münchenissä, mutta se on eri taru.

mutta sitten suomalaisiin urpoihin turisteihin.

istuin heathrowlla odottelemassa lentoani valtavassa loungessa, jossa väen kirjavuus oli ilahduttava - olihan lentoja lähdössä niin itään kuin länteenkin. jengiä oli valtavasti, tuskin istumapaikkaa löysi.

yhtäkkiä kuulin selkäni takaa selvää suomea, takanani istui perhe: isä, äiti ja pellavapäinen kymmenkesäinen pojannappula. kalkatus oli sensorttista, jotta!

aulassa hohhaili ruotsalaisennäköinen popparikaksikko raflaavine asuineen:

kahtokkee millaista hiihtäjää täälä kuulkaa kulukee, on se hyvä siunkii juuso nähdä, millaisia ihmisiä sitä on. kato nyt, kato! kato tuotakkii, mikä ihme riikinkukko sieltä tulloo. ei voe olla totta! kato ari siekii tuonne! housutkii roikkkuu ihan puolpersiissä, voe hyvän tähe, aluhousut näkkyy! taitaa olla niitä popparia! ja tulta tulloo toene, voe hyväene aeka, se on sen kaveri! on pakko olla, on samalaeset lasittii. voe hyvvee päevvee!

ja sitten arvioitiin samaan tapaan muutkin erottuvat, esim. uskonnon mukaan pukeutuneet.

ensin hymyilytti. sitten tuli aika äklö fiilis, varsinkin sen lapsen puolesta. teki mieli jo murahtaa.

yhtäkkiä huomasin sen. istuin siinä paheksumassa perhettä, joka paheksuu poppareita.

lähdin ostamaan sushia siitä.

joskus olisi minusta syytä kansalaistottelemattomuuteen.

meidän kylällä, täällä, on satoja vuosia vanha nuuttiperinne. nuuttipukit ovat nuutinpäivänä kiertäneet kylällä vetämässä  kupuihinsa viimeisten viinojen jouluherkkujen loput ja rellestäneet ja laulaneet sitten kiitokseksi. illalla on sitten juhlittu koko kylän väellä. seuratalolla järjestetään isot nuuttijuhlat.

nykyään kylillä ovat kierrelleet pukeutuneet lapset ja kyläkoulussa on opeteltu koko koulun voimin nuuttilaulut, että kaikki ne sitten osaavat. perinne on ollut kylälle merkittävä, jopa ylläpitävä, ja se on myös kulttuurihistoriallisesti harvinainen jäänne, koko maan laajuudessa erityinen perinne.

tämä talvi on ensimmäinen ilman kyläkoulua, jonka kunta tyhmyksiissään meni lopettamaan. nyt kaikki kylän lapset käyvät kirkonkylällä koulua.

arvatkaa mitä. kylän lapset eivät saa vapaata koulusta nuutinpäivänä, että voisivat kierrellä taloissa jatkamassa tätä perinnettä.

mikä tällainen koulu tai koululaitos on, joka ei sen vertaa piittaa lasten kulttuurikasvatuksesta, että tukisi tällaista kansallisestikin merkittävää tapaa? minä pidän tätä häpeällisenä. mitä niin tärkeää pikku koululaiset oppivat koulussa juuri sinä päivänä? mitä niin paljon merkittävämpää, kuin nuuttipukkeilu traditiona, kulttuuri-identiteetin luojana ja yhteisöllisyyden ylläpitäjänä lapsille tarjoaisi?

nyt olisi pienen kansalaistottelemattomuuden paikka. mitähän koulussa tehtäisiin, jos kylän lapset, noin 25 lasta, lähtisivät kuitenkin? laittaisivat vanhemmat jälki-istuntoon?

vuoden viimeistä viikkoa mennään. tapanani on ollut eritellä tässä vaiheessa, kuinka vuosi on mennyt. nyt ei huvita. tässä tämä kulkee.

merkittäväksi päättyvän vuoden tekee koppiksen syntymä, vuosiluku painuu mieleeni siksi. edellinen merkittävä vuosi oli tytärlapsen syntymävuosi, sitä edellinen luultavasti valmistumisvuosi. tai ei ehkä sentään. ylioppilaaksituloni vuoden muistan. ja sen, kun pääsin opiskelemaan maisteriskansanmuusikoksi. syntymävuoteni. muut ovat jotenkin ihan hämäriä vuosia vuosien joukossa.

hyvää ensi vuotta niille, joille se piirtyy muistoihin mistä tahansa syystä erityisen merkittävänä. ja tietty muillekin.

ja sitten niille, joita kiinnostaa, mitä tänne kuuluu:

tämä äitiyslomailu on oikeastaan ollut tähän mennessä oikein leppoisaa. tytärlaps, se nelivuotias, käy arkena huvittamassa itseään pari tuntia päiväkodissa, sillä aikaa teen aina jotain omia hommiani, koppis (se parikuinen) kun tykkää nukkumisesta.

nyt koppis on nukkunut parin viikon ajan joka yö täyden yöunen, 8-10 tuntia heräämättä ja syömättä. viime yönä ladakuski oli löytänyt sen nukkumasta eri päin, kuin se oli nukkumaan mennyt ja jalat roikkuen pinnasängyn pinnojen raoista. mutta hyvin tyytyväisenä. lapsukainen oppi hymyilemään noin kuukausi sitten ja viljeleekin taitoaan ahkerasti. varsinainen kikattelija.

minä nukun kuin pieni porsas ja herään vain, jos konsertti alkaa. pienet ähkäisyt eivät minua paina. tällä kertaa olen kovin luottavainen sen suhteen, että vauva säilyy hengissä huomiseeen. tytärlapsen kohdalla en ollut. mutta ehkä syynä olivat ne yöt, joina en todellakaan ollut varma, selviääkö se huomiseen.

Mä muistan, kun synnyit, tulit ja huusit niin.
Huudat vielä uudestaan öihin pimeisiin.
Mä toivon, että pärjäät yli yön huomiseen.
Oi pienokainen, oot lainaa mulle hetken vain.

(carol king, suom. hector)

ensi kuussa lähden keikalle celtic connectionsiin glasgowhun. mahtavaa. jotain älyllistä toimintaa tämän kikattelun ja lässytyksen lomaan. vaikka justhan mä älyllistoimin sen yhden tilaussävellyksen tilaajalle ja tuo verkkokauppa on pyörinyt ihan mukavaan malliin.

elämä on hienoa.

että kyllä musta joku henkkamaukka ja evlutkirkko pitäis yhdistää.

saatais nimittäin joka kappeliin sovituskoppi.

lapsiasiaa. taas.

kuuntelin nimittäin tänään yle puheelta - joka on suosikkiradioni - jotain ohjelmaa, jossa asiantuntijat keskustelivat viikon uutisaiheista ja muusta aika vapaasti. olikohan se joku taustapeili tai joku.

keskustelivat taas lasten hyvinvoinnista, vasta vilahtaneen lasten oikeuksien päivän kunniaksi.

moneen kertaan ohjelmassa otti nuori naispuolinen keskustelija esiin lasten pahoinvoinnin ja sen syyksi vanhempien neuvottomuuden. ja saman leipäesimerkin ainakin kolme kertaa. tähän nojattiin:

jos lapsi saa kaupassa päättää, mitä leipää ostetaan, ei ole kysymys lasten hyvinvoinnista vaan pahoinvoinnista.

muut keskustelijat myhäilivät samanmielisinä, studiosta kuului mmh, joo, nii, just.

tietenkin tuo oli vain esimerkki, ymmärrän, mutta muita esimerkkejä huonosta kasvatuksesta ei otettu esiin.

kyllä mä niinku sanon, että jos tuo on se, missä lasten pahoinvointi näkyy, on meillä todella pahoinvoiva nelivuotias, niinkus vissiin muutenkin tiedätte.

minä pyydän usein nelivuotiasta kaupassa menemään valitsemaan leivän. saatan antaa ohjeeksi hae tumma leipä tai hae vaalea leipä. tai jugurtin tai pastan.

kun sillä ihan totta ei ole mitään väliä, syödäänkö me banaani- vai mansikkajugurttia. tai onko vaalea leipä fatserin vai vaasan. sitäpaitsi tytär yleensä valitsee sen tuotteen, jota kotona muutenkin yleensä on. ja laps ymmärtää, että jugurtti ei ole sama kuin jälkiruokavanukas tai leipä ei ole yhtä kuin pulla.

ai miksikö se saa valita? no siksi, että mua ärsyttää kaupassa riehuvat penskat, jotka turhautuneina kiukkuavat ja repivät hyllystä kaikkea ja kiljuvat namiensa perään. ei ihan tosi voi olettaa, että pitkän tarhapäivän jälkeen väsyneet kakarat eivät järjestäisi hämminkiä kauppareissulla. tietenkin. mutta jos ne saavat tehdä siellä kaupassa jotain järkevää ja osallistua ostosten tekoon perässä lampsimisen sijaan, ne jaksavat sen kauppareissun ihan hyvin.

jaa, miksikö sinne kauppaan sitten pitää mennä niitten pentujen kanssa? no, pitää joskus vaan mennä. koiran voi aina sitaista tolppaan kaupan pihaan tai sitten jättää kotiin, mutta leikki-ikäisen pihalle tai kotiin yksin jättäminen on edesvastuutonta. ja kuitenkin niitä pitää jollakin ruokkia, välillä, niin kaupassakin on käytävä. että nih.

EDIT

paasasin tästä ruokapöydässä ladakuskille. tytärlaps puuttui puheeseen:

"Kirjoita lokiin: Yksi lapsi, ei ole pahoinvointia. Neljävuotias. Ei lapset voi tietää mitä leipää ostetaan. Mut kyllä ne ite päättää. Ei saa repiä kamoja hyllystä. Ei saa riehua. Ei käytännöllistä sanoa niin."

edellisissä äpäräpostauksissa tunnustettu naimattomuuteni on herättänyt kommenttiloorassa ja elävässä elämässä paljon pohdintaa.

tiedän, että systeemi suosii naimisiinmenoa. siksi voisi siis ihan hyvin mennä naimisiin, ettei tarvitsisi kikkailla kaikenmaailman sossuntätien kanssa.

mutta ihmettelen että yhäkin, 2000-lukua käytäessä se, että jotkut eivät ole naimisissa ihmetyttää niin monia ja niin monille tuntuu olevan ihan yksinkertaista vain tokaista, että menkää sit naimisiin älkääkä narisko, se on sitä paitsi ihan helppoa, sen voi tehdä  maistraatissa.

naimisiinmenemättömyyteeni on useita syitä, joita itse pidän painavina, en aio niitä tässä käydä erittelemään. sinänsä en avioliittoa vastusta, menköön naimisiin ken haluaa. ymmärrän jollain tasolla, että tämä on ongelma niille, joiden mielestä naimisiin yksinkertaisesti kuuluu mennä. ja ongelma se on myös lainsäädännöllisesti. ja nyt puhun vain omasta puolestani, en ladakuskin.

syy on myös se, että en halua. ja nyt puhun vain omasta puolestani, en ladakuskin.

lapsia olen kuitenkin halunnnut.

minusta on käsittämätöntä, että emme saa ladakuskin kanssa päättää tätä asiaa itse, hän ja minä. systeemi ei saa olla sellainen, ettei yksilö voi itse päättää, haluaako mennä naimisiin vai ei.

ja nyt taas joku älypää sanoo, että älä sitten valita, jos joudut menemään tunnustamaan lapsesi sossuun, jos et mene naimisiin.

valitan. valitan lähinnä siitä, että tunnustustilaisuus on tehty niin nöyryyttäväksi. ymmärrän tietenkin, että joskus on tilanteita, jossa kuuleminen on ihan paikallaan, jos lapselle esimerkiksi ilmaantuu useampia isäehdokkaita tai äiti ei haluaisi tunnustaa lapsen isää lapsen isäksi. tai jotain muuta kikkelöintiä.

minusta riittäisi, että minä tunnustaisin tuon miehen lapseni isäksi ja lapsen isä lapsen omakseen. vaikka lomakkeella tai internetissä tunnistuspalveluiden avulla. mikä tässä silloin polkisi kenenkään oikeuksia?

kaikki tämä liittyy pohjimmiltaan ihmisten ja lakien yksisilmäisyyteen, kristilliseen painolastiimme. naimisissa kuuluu olla ja lapset kuuluu tehdä avioliitossa. pelkkä sitoutuminen ja rakkaus eivät riitä, eivät voi riittää! on tehtävä yhteiskuntaa kannatteleva sopimus, rakenne, avioliitto. muutenhan kaikki tämä, mikä yhteiskuntaa pitää pystyssä romahtaa, eikö romahdakin?

ihmettelen.

käytiin sitten isyydentunnustamistilaisuudessa.

sanoin, että on se sen isä ja että muiden kanssa en ole ollu sillai. kun kerran kysyttiin.

vaadin, että ladakuskin pitää kans sanoo, ettei se oo ollu, mut ei siltä vaan kysytty. siltä kysyttiin vaan, että luuleksä että se on sun.

vaadin myös dna-testejä meille kaikille, kun ne kerta on niin kalliita. mut sit se ladakuski meni sanomaan, että on se sen (virhe!), niin se täti huokas helpotuksesta ja jätti rastin siitä dna-testikohdasta veke.

vakavasti ottaen, oli se aika nöyryyttävää, mutta kun on absurdikomiikantajulla varustettu, sillä selvisi. ymmärrän, että jotkut saattavat ottaa ihan tosissaankin palkokasvia rööriin.

ehkä nöyryyttävintä oli, että naapurikunnan sosiaalitoimisto sijaitsee kunnan toimistorakennuksen alakerrassa, kaikkien talossa asioivien kulkureitillä, suoraan ulko-oven luona. sossuun on aulassa oma peilillä varustettu panssarilasinen ovikyhäelmänsä, josta ei näe toimistonkäytävän puolelle (vaan sen peilin). ovikellonsoittoon ei vastata. virkailija tulee ala-aulasta noutamaan, kun hänelle sopii.

kanssamme oven takana oli jonottamassa muitakin, joita sitten tuli heidän virkailijansa noutamaan. vitsailin vähän jotain peililasista ja virkamies totesi sen olevan asioivien turvaksi, etteivät kaikki rakennuksessa asioivat näe, keitä kuntalaisia sosiaalitoimistossa joutuu asioimaan.

kuitenkin meitä seisotettiin aulassa odottamassa oven takana vartin verran (olimme vähän etuajassa) kuin kirkon eteisessä jalkapuussa aikoinaan, että kuka tahansa voi käydä kivittämässä ja syleksimässä ohi kulkiessaan.

sellaista se on 2000-luvulla äpärälapsen laitto.

on taas se yks peeveli!

mä olen muutamia viikkoja sitten tekaissut äpärälapsen, lehtolapsen, au-lapsen. isättömän.

kunnan lastenvalvoja lähestyi minua viikko sitten kirjeellä, jossa tylysti ilmoitettiin minun tehneen isättömän lapsen ja olisi suotavaa, että toisin sen isän näytille, jos sen kanssa missään tekemisissä olen. 19. päivänä kello sitä ja tätä. olis sitten parempi olla paikalla, vaikka se isä ei pääsekään, kun on töissä ja yksin on turha tulla. jos ei sovi, soita puhelinaikana 11-12.

yritin sitten soittaa monena päivänä. aina varattu tai ei vastaa. laitoin sähköpostia. ei tehoa. laitoin lopulta tekstiviestiäkin. ei tehonnut.

lapsen isä sai sitten tänään kiinni lastenvalvojan ja ilmoittautui isäksi. ei kuulemma taida keritä enää, jos ristiäiset ovat viikon päästä, kun valvojalle ei sovi sitä ennen eikä muutenkaan. että lapsesta tulee sitten korhonen, vaikka muut kersat on ladakuskeja. mutta että jos tultaisiin naapurikuntaan tunnustamaan huomenna, voi se sitten ehtiä, jos pappi suostuu.

ihme touhua.

ihan ensiksikin siksi, että lehtolapsen on tuikkaissut henkilö, jonka kanssa olen kotia leikkinyt jo kohta 14 vuotta. ja että siitä ajasta kotia ei ole leikitty vaan pidetty yhden 4 vuotta, jonka tytärlaps jo on.

nyt me mennään sinne sitten kuulusteltavaksi, että onko sitä mahdollisesti oltu niihin aikoihin lapsentekopuuhissa muittenkin kanssa ja kuinka kauan sitä on sitten yhdessä oltu ja monelta ja miksi? ja että onko tää nyt sun laps ja mistä voit tietää, että se on sun laps ja jos et tiedä, niin suostutko ottamaan sen lapsekses, vaikka ei varmasti oliskaan? haluatko dna-testin? haluatko pakottaa tuon ihmisen tuon toisen isäks?

mutta tämähän ei ole lastenvalvojan vika. vaan systeemin. sanon tätä nöyryyttäväksi.

avioliitossa syntyvistä lapsista tutkimusten mukaan kolmasosa syntyy jollekin muulle kuin sille miesihmiselle, jonka ne näyttäis olevan. tosin sallin epäillä tätä tutkimusta; omastakin sisarusparvestani siis joko siskoni tai veljeni ei ole isäni tekosia. itse tietenkin olen.

mutta avoliitossa on systeemin mukaan todennäköistä, että lapsi ei ole sen isän, joka siellä talossa asuu vaan jonkun irtopetterin. vaikka lapsia olisi tusina jo ja kaikki tunnustettu sille samalle isälle, ei se kolmastoista enää voi olla sen saman isän, yhtä lailla on syytä epäillä.

ihme ettei äitiäkin epäillä. mun ei tartte sanoa, että on se mun. vaikka voishan se olla naapurin irman ihan yhtä hyvin.

kurkatkaa tuonne koppaan. kenenköhän lapsi siellä mahtaa olla?

joka ilta paistaa järven takaa joka talon ikkunassa sininen välkehtivä valo.

olen ottanut tavakseni kävellä järven rantaan joka ilta, mörönpersiinpimeällä. viime iltoina on tietäni valaissut kelmeä pikkupakkaskuutamo ja tähdet. on taivaallisen kaunista ja täysin hiljaista. vain joutsenet välillä mölisevät haikeasti.

viime kuukausina olen miettinyt tätä kylää. aiomme näköjään asua täällä jatkossakin, vaikka nykyisestä asumuksesta olemme saaneet käytännössä kenkää. teoriassa emme, pois se ihanasta vuokraisännästämme, mutta käytännössä kyllä. emme mahdu enää näihin nurkkiin. uudet väljemmät nurkat odottavat jo kulman takana.

onko tämä kylä tämä maisema vai tämä yhteisö?

ai siis mikä? yhteisö?

olen huomannut asuneeni täällä kymmenen vuotta ilman suurempia sosiaalisia kontakteja kantaväestöön, mitä nyt kylillä moikkaillaan ja rupatellaan, joskus kylästelläänkin jouhevasti. mutta montakaan ihmistä en voi täältä sanoa tuntevani. viimeisen vuoden aikana olen kuitenkin tutustunut useisiin ihmisiin. hyvässä ja pahassa.

täällä asuu hienoja ihmisiä. mukavia, nuoriakin. ihan sellaisiakin, joiden kanssa soisin useamminkin sosialiseeraavani.

mutta sitten on pataljoona isäntiä, emäntiä kaikissa ikäluokissa, joiden mielestä kaikki linikantuomat ovat epäilyttäviä ja pilaavat koko kylän. ovat vähintäänkin perin konuja. omituisia tai erikoisia. toisia.

sitten on joitain linikantuomia, jotka yrittävät sopeuttaa kylän omiin tarpeisiinsa - esimerkiksi yritystoimintansa - eikä toisin päin.

viimeisen vuoden aikana oma toiseuteni on kaikkien näiden vuosien jälkeen ollut kartalla. tätä ennen olen kuvitellut kylän lämpimäksi ja itseni tervetulleeksi. olen nyt miettinyt, onko paikkani sittenkään näin pienessä kylässä. konuna.

vedän iltaisin verhot ikkunan eteen. sitä ennen katselen sinisen valon välkettä naapurista ja mietin, mitä tässäkin maailman kolkassa saataisiin aikaan, jos vaikka iltaisin keräännyttäisiin virkkaamaan vauvannuttuja etiopiaan tai laulamaan kuorolauluja seuratalolle. entisen maailman malliin.

minulle, kuten varmaan monille muillekin, kylä on tämä maisema. tämä sielua ja korvia lepuuttava maisema.

jostain syystä olen joka marraskuu oikein vaikuttunut siitä, mistä kuukausi on saanut nimensä.

martaat kun ovat kuolleiden sieluja.

marraskuu on siis kuolleen sielun kuu.

voi marras olla muutakin kuin kuolleen sielu, se voi olla myös monenmoinen kuoleman enne ja siksi se kuvaa niin hienosti tätä kuukautta. lumen alle piiloutuu pian kaikki elollinen, myös minä ja minuuteni.

jään talviunille koppiksen kanssa. hän täyttää tänään kolme viikkoa.

toisaalta olen saanut ilokseni yhden kivan sävellystilauksen, jonka kanssa näpertely saattaa viedä kaiken vapaani. paitsi että ladakuskilla alkoivat teatteritreenit, tytärlaps lähti tänä aamuna innoissaan puolipäivähoitoon ja tämä ratkaisu pitää koko perheemme - myös tytärlapsen - mielenterveyden kunnossa: minä en mitenkään keksi riittävästi leikkejä ja puuhaa nelivuotiaan tarpeisiin, enkä takuulla korvaa ikäistensä seuraa. jo tämä kolme viikkoa, joka tytärlaps oli vauvalomalla, osoitti sen vahvasti, seinille kiipeilyn määrä oli jo tapissaan. ja meillä kun ei ole mitään kivaa hiekkalaatikkoa, jonne muiden mammojen kanssa voisi kerääntyä lapsiaan leikittämään. ja paulan sanoja referoidakseni: ennemmin ampuisin itseäni jalkaan kuin näyttäytyisin jossain perhekerhossa.

olen niin onnekas. ja juuri tällä hetkellä helvetin tyytyväinen elämääni.

muistan taas kuinka vaikeaa on surffailla ja bloggailla yhdellä kädellä.

olen viime maanantaina muuttunut yksikätiseksi.

ihmetyksen aiheet ovat monet, toki.

sairaalassa oli ruuhkaisaa ja kiireisen tuntuista. verhon takana samassa huoneessa asui levoton vauva ja kauhean kovaa - sairaalloisen kovaa - kuorsaava tuore äiti. oma koppikseni on rauhallinen ja kaunis. itse piereksin kostoksi.

sektio ei ollut tällä kertaa mikään tornikokemus. puuduke livahti niin ylös, että kätenikin puutuivat sormia myöten ja se aiheutti aikamoista pakokauhua. lisäksi oli kiusallista, että oksennututti kamalasti, mutta kaikki oksentamiseen tarvittavat lihakset olivat lamaantuneet. toisaalta paluduin puudutuksesta nopeammin kuin viiimeksi ja olin jo koko leikkauspäivän hereillä vauvaa ihailemassa.

lastenlääkäreille ei nähdäkseni opeteta minkäänlaisia potilaankohtaamistaitoja. korjatkaa, jos olen väärässä.

lastenlääkäri tutki koppiksen kahden päivän ikäisenä. heti kättelyssä hän otti tehokkaasti luulot pois tuoreen vanhemmilta kirjoittamalla lähetteen aivoultraan ja sydänultraan - hän löysi sydämestä huolestuttavan sivuäänen. sitten hän myös löysi hirmu löysän toisen lonkan ja ranteesta tosi pahan syntymämerkin, joka olinkin hemangiooma, joka vaati kirurgin konsultaatiota, koska se saattaisi hidastaa ranneluun kasvua ja pahimmillaan kuroa koko ranteen umpeen.

siinä sitä sitten sydän syrjällään pienokaista ympäri sairaalaa kärräämään. kerkesin jo itku kurkussa miettimään, että nytkö se taas alkaa?

sydämen sivuääni oli sitten ihan normaali löydös kahden päivän ikäiselle. duktus ei ollut vielä täysin sulkeutunut. aivot olivat täysin normaalit. siitä kamalasta hemangioomasta kirurgi totesi "ai tommonen". se on kuulemma suunnillen mansikkaluomi. ei siitä mitään vaivaa tule ikinä olemaan. ainoa vaiva, joka sitten olikin todellinen oli perätilavauvoille tyypillinen lonkkaluksaatio, jota varten koppista pidetään lonkkalastoissa kuusi viikkoa. tämä ei mielestäni oli mikään vaiva. ainakaan meidän perheen historialla. lopuksi vielä bilirubiiniarvoja kytättiiin niin, ettei meinattu kotio päästä.

mietin sitten jälkikäteen, että noin minäkin olen joskus nuorena musiikista varmasti puhunut, ollakseni pätevämpi kuin olenkaan. ja saadakseni uskottavuutta. tämäkin lääkäri oli nuori ja tehokas. mutta silti.

nyt aloittelemme keskenämme eloa pikku koppakuoriaisen kanssa. on leppoisaa ja rauhallista, kellään ei ole kiirettä minnekään. kuuntelen tradiota ja lunta sataa. on kuin jouluna.

vessajututhan ne ovat tästä blogista vielä puuttuneetkin. nyt mulla on yks.

tilassani on tapana hypätä pikkulassa öiseen aikaan aika usein. kerron jo tässä vaiheessa, että en ikinä laita yöllä vessaan valoja ja pidän yöllä korvatulpat tiukasti korvissani.

viime yönä ladakuski sammahti tytärlapsen viereen nukutuspuuhissaan eikä sitten kyträhtänyt eukkonsa viereen ollenkaan.

oli synkkä ja myrskyinen yö.

ihan pimeetä. ihan hiljaista. ei edes kuorsauksen korinaa.

menin tyhjän päällä käymään.

yhtäkkiä, täysin arvaamatta, noin neliömetrin kokoisen vessan ovi tempaistiin auki ja minä pelästyin kuin pandaemo. lisäksi löin melkein pääni kattoon ja huusin. korkealta ja kovaa. sama tapahtui oven toisella puolen.

lisäksi tytärlaps vielä heräsi huutoon ja tuli itkien sängystään kun kuului jotain huutoa, kuka huusi?

ja kello olikin jo kuusi.

ja kylläpä meitä nauratti.

näin jännää on elämä meillä täällä.

kyllä jumala on mies.

se on nimittäin niin, että joku miehenmentävä suunnitteluvirhe on sattunut tässä ihmisen luomistyössä.

eikös miehet ole sitä varten ihmisrodussa isompia ja vahvempia, että jaksaisivat tehdä ne fyysistesti raskaat työt?

ja kuitenkin tämä helvetillinen, perkeleellinen, paskamainen, v-mainen, mitävielämäinen erityisen raskas jälkeläisten kantaminen on pantu sille fyysisesti pienemmälle ja heikommalle sukupuolelle. mitä järkeä tässä on?

naisten koko suuremmaksi tai kantaminen miehille! vaadin!

kaikenmaailman metsästäminen ja kasvien keräily on ihan pikkupoikien hommaa tähän verrattuna, nimittäin.

toisaalta tätä pohtiessani olen tullut siihen tulokseen, että on tässä joku järki. kyllä olisi ihmisrotu sukupuuttoon kuollut, jos miehet kantais. ei nimittäin koirailla henkinen kantti 9 kuukautta tätä kestäisi. olisi loppunut suvunjatko lyhyeen sitä kiukuttelua kuunnellessa.

mä olen tänään ollut taas kovasti turhautunut tähän oikeaan työhöni.

tänään on mennyt umpeen kaikenlaisia subventoitujen kansanmusiikkikiertueiden, apurahojen ja aneluiden kuolonlinjoja. en ottanut tällä kertaa mihinkään lottoon osaa.

se, miksi olen ollut niin kuumissani on se seikka, että tässä ammatissa joutuu vuodesta toiseen anelemaan ja toivomaan työtä, nöyrästi erinäisten ja erityyppisten rahahanojen päällä istuvain edessä. niin arvioimaan pätevien  kuin maallikoidenkin. minusta on jotenkin nöyryyttävää, että joudun aina uudelleen ja uudelleen selostamaan niille samoille tyypeille, että olen tämän rahan arvoinen ja edustamani taide on hienoa ja mahtavaa. ja kilpailemaan näistä tilaisuuksista, yksittäisistä keikoista ja leivästä satojen muiden matelijoiden rinnalla. siinä menevät samassa sopassa niin itseoppineet, opiskelijat kuin tohtoritkin. ja että varmasti käytän tämän 50 euroa järkevästi ja tuon loput takas.

tietenkin se on tämän työn luonne. ja itse valittu alho.

mutta joskus toivoisi, että jokin työ tai tilaisuus sattuisi kohdalle ihan vain siksi, että on jo tehnyt sitä tai tätä; siksi että olen minä; siksi että edustamaani taidetta halutaan kuultavaksi.

niin, edustamaani hommelia ei halutakaan. siihen olen tavallaan jo alistunut, mutta en voi silti lakata toteuttamasta näkemystäni. oma syy siis?

joskus toivoisi, että tähän mennessä annettu näyttö alkaisi riittää. se, että on tehnyt sitä sekä tätä, sen sun tän. se, että on jo esittänyt kykyjään yhtä vaille tohtoriksi. kai siinäkin hommassa sentään jotkut laatukriteerit on, että yhtä vaille saakka pääsee. että en nyt kai täysin itsekritiikittömästi huuliani heiluttele. ja aina, ihan aina, teen joka työn niin hyvin ja tunnollisesti, ettei moitteen sijaa siinä pitäisi olla.

ja se, että tekee sitten kuitenkin käsiinsä saamansa työt sellaisella palkalla, että minkään muun alan ammattilaisena itseään pitävä ei työhön ryhtyisi, mieluummin makoilisi pankolla vislailemassa vaan.

ei jaksaisi millään vuodesta toiseen anella ja toivoa. että joskus tämä pään seinään hakkaaminen loppuisi ja asiat alkaisivat seurata toisiaan luontevana jatkumona.

pelsepuupin keksintöä.